"Tämä on sitä, mitä olen aina halunnut. Perhe." (1. osa)
© NataliaSanchez-fan
Kirjoitan tässä vain itsestäni Osa nimistä on ihan tuulesta temmattuja. -------------------------------------------------
"Istuin linja-autossa, ensimmäisellä matkustajapenkillä. Takanani istui astmapiippua imppaava vaari, joka yski lakkaamatta ja imi piippua hengenahdistuksessa. Minustakin rupesi tuntumaan ahdistavalta.
Ikkunoihin ropisi vesi kuin saavista kaataen, ja bussin ikkunanpyyhkimet pyyhkivät ikkunaa lakkaamatta. Kuski oli kyyristynyt ajaessaan. Ajaminen kaatosateessa pimeänä iltana ei ollut mikään helppo homma.
Olin menossa Santa Justaa kohti Madridin linja-autolla. Kaivoin mustasta märästä nahkalaukustani rutistuneen kartan ja yritin selvittää osoitetta, jonne minun piti mennä.
Minun piti mennä Serranoille, jossa minun äitini sisko asui. Perhe oli uusioperhe, ja siihen kuului tätini lisäksi hänen uusi aviomiehensä, viisi lasta mukaan lukien kaksi serkkuani ja himokas koira, josta olin sähköpostin välityksellä saanut kuvia. Se vaikutti suloiselta, mutta siitä himokas-sanasta en pitänyt. Mitäköhän tästäkään tulisi?
Pian linja-auton kuski nappasi mikrofonin karvaisiin käsiinsä ja kuulutti:
"Linja-auto pysähtyy Santa Justan ympyrän pysäkille kahden minuutin kuluttua."
Huokaisin syvään, ja rupesin keräämään tavaroitani. Minulla oli iso, musta nahkalaukku ja tummansininen matkalaukku mukanani. Mieltäni painoi tapa, jolla lähdin kotoa Sevillasta. Äitini oli ollut minulle todella vihainen illalla. Mitähän hän ajattelisi, kun huomaisi aamulla esikoistyttärensä kadonneen? Mitähän pikkusisko ja -veli ajattelisivat? Mutta oli vain pakko päästä pois sieltä. Äiti on kamala ihminen. Hän ei ajattele varmaan kenellekään hyvää.
Pian linja-auto pysähtyi ja minä hoipertelin ulos sieltä. Hyppäsin sateeseen ja linja-auto sulki ovensa, ja lähtiessään roiskautti komeasti päälleni likaista sateen aiheuttamaa kuravettä.
Huokaisin ja pyyhin kasvojani. Näyttäisin varmasti ihan räjähtäneeltä.
Kävelin hetken matkaa.
"Pitikö mennä laittamaan nämä nahkasaappaat?" sanoin itsekseni ja kävelin kartta kädessä kadulla nahkasaappaiden korkeat korot kopsahdellen asfalttiin. Pian vastaani tulivat kolme poikaa.
"Vau, mikä peräsin!" yksi huusi perääni ja minä pyöräytin silmiäni turhautuneesti.
"Ja mitkä melonit!" huusi toinen poika.
Käännähdin vihaisena ja karjahdin naama punaisena:
"Mikä teitä oikein vaivaa?! Luuletteko, etten kuule teidän imbesillien puheita?!"
Oli ollut ihan tarpeeksi raskasta, ja nuo pojat vain vihastuttivat minua entisestään.
Kaksi pojista repesivät raikuvaan nauruun. Toisen nauru oli todella nääntävä. Se kuulosti niin lipevältä.
"Ja mitkä kasvot. Noita kelpais nuoleskella." sanoi toinen miehekkäällä äänellään ja lipoi huuliaan. Jatkoin matkaa vihaisena ja heitin kartan maahan.
"Lopettakaa nyt jo. Raúl, sähän olet Áfrican kanssa!" huusi kolmas pojista ja hän lähti juoksemaan perääni.
Rupesin olemaan jo paniikissa. Mistä tiesi, millaisia perverssejä nuo pojat olivat? Poika tuli vierelleni ja katsoi minuun.
"Sori, mun kaverit on idiootteja. Ne ei mieti mitään muuta kuin.." poika aloitti mutta minä pyöräytin silmiäni keskeyttäen hänet heti:
"Lopeta jo heti alkuunsa. Ette te pojat mitään muuta mietikään kuin sitä yhtä asiaa. Vaikka jotkut tytöt on kauniita, ei se tarkoita että ne on halpoja ja helposti lankaan meneviä!" huusin.
"Minne oot menossa? Oot ihan selvästi joku uusi kasvo." poika intti ja käveli vierelläni edelleen.
"Ei kuulu sulle. Toivottavasti en näe sua ja sun kavereita enää ikinä! Mä oksennan pian. Ja sano kaverilles, että opettelee uuden naurun. Kuulostaa niin tekonaurulta, etten oo koskaan kuullut samanlaista yhtä hermoja raastavaa." sanoin ja kävelin entistä nopeammin pois. Ja onnekseni poika jäi kavereidensa kanssa kauemmas.
Otin puhelimen laukustani ja olin ihan litimärkä. Hytisin jo vähän ja puhelimeni näyttöön ropisi vesipisaroita. Näpytin näyttöön tätini puhelinnumeron ja painoin puhelimen korvalleni. Hyi, kun se tuntuikin kylmältä.
"Haloo? Lucía puhelimessa." puhelimesta vastattiin.
"Lucía, luojan kiitos! Täällä Marina." sanoin puhelimeen, ja Lucía kuulosti yllättyneeltä.
"Marina? Marian tyttö? Miten ihanaa!" Lucía kysyi ja takaa rupesi selvästi kuulumaan elämöintiä.
"Kyllä. Olen Madridissa, ja ajattelin että jos voisin.." aloitin mutta sitten Lucía sanoi:
"Tietysti tulet meille. Olet enemmän kuin tervetullut. Kerron heti Evalle ja Tetélle. He ovat varmasti innoissaan. Osoite on Serranon ympyrä 133. Tule nopeasti, ettet kastu."Lucía nauroi iloisesti. Olin aina rakastanut tätini naurua. Se oli niin täynnä iloa. Ei yhtä ihmeellinen kuin se tyyppi siellä pysäkin luona.
"Olen tulossa. Kiitos paljon, Lucía ja nähdään!" sanoin Lucíalle ja suljin puhelimen. Työnsin puhelimen takaisin laukkuuni ja kävelin tiellä. Pian huomasin kyltin, jossa luki "Serranon ympyrä 133 - Los Serrano."
Hymyilin iloisesti ja kävelin sisään vetäen matkalaukkua perässäni. Olin ihan litimärkä. Ihan kuin olisin käynyt suihkussa vaatteet päällä.
Soitin ovikelloa ja rupesi kuulumaan huutoa. Naurahdin pienesti ja pian ovi avattiin. Ovella seisoi Lucía.
"Penelope, sinähän olet kasvanut! Olet kohta pidempi kuin Eva vaikka oletkin 15-vuotias!" Lucía naurahti ja halasi minua lämpimästi ja päästi minut sisään.
Kävelin sisään varovaisesti. Ympärilläni oli kolme tyyppiä.
Lucía veti matkalaukkuni sisään ja paiskasi oven kiinni.
"Sinun pitää heti vaihtaa vaatteet, ettet vilustu." Lucía hymyili ja sitten rupesi esittelemään minulle perheenjäseniään.
"Tässä on Diego, minun aviomieheni." Lucía sanoi ja Diego hymyili minulle leveästi. Hän näytti epäilevältä, mutta silti niin vieraanvaraiselta.
"Hei." sanoin miehelle, jonka nimeä en enää muistanut vaikka se oli minulle sanottu alle puoli minuuttia sitten.
Mies moiskautti espanjalaisittain suukot poskilleni ja hymyilin iloisesti.
"Tämä on Guille." Lucía jatkoi ja katsoin poikaa, joka oli nähtävästi samanikäinen kuin minä ja hän käytti lökäfarkkuja ja huppareita.
"Hei." sanoin Guillelle ja moiskautin pusut tämänkin poskille. Guille hymyili punastuen ja yhtäkkiä hyppeli nopeasti yläkertaan.
Sitten katsoin vähän alaspäin ja edessäni seisoi pieni, varmaan 10-vuotias poika. Hän oli mielettömän suloinen ja hänen silmänsä kiilsivät hymystä.
"Tämä on Curro, meidän pikkupoikamme." Lucía esitteli ja kumarruin vähän Curron tasolle ja halasin tätä lämpimästi. Vaikka olin litimärkä, poika halasi minua ja hänen ilonsa lämmitti minuakin.
"Tytöt, tulkaa tänne! Täällä on yllätys!" Lucía huusi ja kaappasi minut syleilyynsä. Hymyilin pienesti ja katsoin portaisiin päin.
Pian serkkuni, Teté ja Eva tulivat peräkkäin portaita alas ja Teté huomasi minut ensin.
"Marina!" Teté kiljui ja juoksi portaat alas rynnäten halaamaan minua. Teté kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua.
"Marina, ihana nähdä!" Eva huudahti ja juoksi myös minua halaamaan iloisesti. Molempien tyttöjen silmät kiilsivät ilosta.
Vihdoinkin minusta tuntui, että olen tervetullut jonnekin."
------------------------------------------------
Mitäs piditte tästä minun tarinani ensimmäisestä osasta? Kommentteja, gracias.
En tiedä koska seuraava osa tulee, koska pitäisi ehtiä kirjoittaa G&T-tarinaankin uusi osa.